Ilves tuntuu jäävän vuodesta toiseen ilman sitä viimeistä askelta. Pettymyksistä tulee tapa, ei enää poikkeus. Kaverini, vannoutunut Tapparan mies, kantaa sitä samaa taakkaa – finaalitappioiden sarja jätti jäljen, joka ei vaan häviä. Vaikka joukkue menestyisi, ilo ei ole enää puhdasta, koska taustalla elää jatkuva pelko siitä, että kaikki romahtaa taas.
Nyt huomaan saman varjon Ilveksen kannattajissa. Toivo on yhä olemassa, mutta sen rinnalla kulkee epäilys. Jokainen hyvä hetki tuntuu vähän hauraalta, kuin se voisi milloin tahansa kääntyä pettymykseksi. Kannattaminen ei ole pelkkää riemua – se on myös muistojen painoa ja varovaisuutta uskoa liikaa.
