Suurimman kiukun laannuttua vetäydyin vuorille paastoamaan ja mietiskelemään.
Paastoruokavalioon kuului ainostaan vähän lenkkimakkaraa ja runsaasti kossua.
Eräänä aamuna ymmärsin vihdoin:
Me tavalliset moukiaiset emme yksinkertaisesti kykene ymmärtämään Timo Koskelan neroutta.
Katsomme vain jääkiekkoa vanhanaikaisin silmin: maaleja, ylivoimaprosentteja ja sitä,
kuinka alivoimalla vastustaja tekee maalin suunnilleen ennen kuin selostaja ehtii sanoa “Ilves hävisi aloituksen”. Mutta todelliset visionäärit operoivat korkeammalla tasolla.
Ilveksen surkea ylivoima ei ole epäonnistuminen. Se on filosofinen kannanotto.
Jokainen päättymätön kiekon pyörittely siniviivassa opettaa kärsivällisyyttä ja irtautumista maallisen tehokkuuden kahleista. Maali olisi liian helppo ratkaisu. Tarkoitus on etsiä syvempää merkitystä,
eräänlaista kollektiivista zen-tilaa, jossa laukaus jää lopulta laukomatta.
Alivoima taas on vielä kunnianhimoisempi projekti. Tavallinen moukiainen kuvittelee,
että alivoimalla pitäisi estää maaleja. Mutta Ilveksessä ymmärretään, että todellinen kehitys syntyy kärsimyksen kautta. Jokainen takatolpalta täysin vapaaksi unohtunut vastustaja on oppitunti nöyryydestä.
Jokainen omiin mennyt ylivoimamaali rakentaa luonnetta. Erityisesti katsojien.
Koskela siis ei rakenna vain jääkiekkojoukkuetta.
Hän rakentaa henkistä kokemusta, jossa tulos on toissijainen ja eksistentiaalinen kärsimys ensisijainen.
Me emme vain ole vielä tarpeeksi valaistuneita ymmärtääksemme sitä.