Moni Ilves-kannattaja käyttää enemmän aikaa johdon virheistä valittamiseen kuin itse joukkueen tukemiseen. Tuntuu helpolta huudella somessa epäpätevistä hankinnoista, huonosta pelistä, reagoimattomuudesta ilmiselviin puutteisiin ja vääristä päätöksistä, mutta paljon vaikeampaa on seistä seuran rinnalla silloin, kun asiat eivät kulje ja nehän eivät Ilveksessä oikein kulje. Sellainen jatkuva nurina paljastaa tietynlaista moraalitonta itsekkyyttä: halutaan nauttia menestyksestä, mutta vastuuta yhteisön tukemisesta ei haluta kantaa silloin kun sitä eniten tarvittaisiin. Lompakon nyöreistä pidetään saiturimaisesti kiinni. Perheelle kuitenkin ostellaan leipää ja ties mitä.
Todellinen kannattajuus ei tarkoita sitä, että ollaan mukana vain voittavina vuosina. Jos johto tekee virheitä ja joukkue pelaa huonosti, juuri silloin kausikortin ostaminen merkitsee jotain. Se kertoo uskollisuudesta seuraa kohtaan, ei pelkästä halusta juhlia menestystä. Ja vaikka 41 vuotta ilman mestaruutta tuntuu monesta ikuisuudelta, universumin olemassaolon mittakaavassa se on käytännössä silmänräpäys. Kärsivällisyys kuuluu urheiluun aivan kuten pettymyksetkin. Helppoja kannattajia löytyy aina — mutta oikeat fanit näkyvät vaikeina hetkinä. Liialliset ajatusprosessit aiheuttavat vain turhaa tuskaa.